Appiukkoni joulutraditioon kuului ostaa joulukuusi säkissä. Tai siis sukassa, mutta kuvainnollisesti ”kuin sika säkissä”. Kuusta ei tarvinnut nimittäin nähdä etukäteen, sillä sen ulkomuotohan oli ”vain estetiikkaa”. ”Vain estetiikkaa” oli appiukkoni synonyymi turhanpäiväiselle. Hän kuitenkin myöntyi siihen, että kuusi hankittiin, ja että se oli hänen tehtävänsä. Hänellä ei ollut monta joulun valmistelutehtävää. Tämä taisi olla itse asiassa ainoa.
Hong Kong -tavaratalojen myötä kuusi hankittiin aina sieltä. Tavaratalo on kätevästi K-raudan vieressä, josta appiukkoni hankki kaikki joululahjansa. Ja kaiken muunkin tarkemmin ajateltuna. Sitä paitsi Hong Kongista kuusen sai halvalla. Muistan, että niin halvalla, että appiukkoa nauratti hänen kantaessaan ensimmäistä honkongilaistaan. Turhasta estetiikasta ei kannattanut maksaa. Jos nyt paljosta muustakaan.
Kuusen osto jäi aina viime tinkaan, mikä ei sekään ollut omiaan kohottamaan joulutunnelmaa. Anoppini oli lähes itkuun parahtamaisillaan jo ennen kuin kuusi saapui kotiin Maisterintielle. Kuusen saapumista aloin kuitenkin, anoppini kyynelistä huolimatta, itse odottaa innokkaana. Noin tunnin sisällä kuusen paljastuksesta anoppini soitti minulle. Joka joulu. Puhelu alkoi aina samoin sanoin: et voi uskoa mikä hirvitys meillä on tuossa pihalla! Minua alkoi naurattaa jo puhelimen soidessa.
Kuusi oli anoppini mukaan milloin oksaton ranka, milloin pehko, toispuolinen pohjoisesta paleltunut, tai kieroon kasvanut kataja. Usein siinä oli aukko, onkalo tai luola, ellei useampi. Kerran se oli kuin laihakaulainen leväperäinen emäntä, jonka helmat viistivät maata. Joskus kalkkunakin olisi ollut kauniimpi.
Oli kertoja, jolloin tilanne oli niin vakava, että pojan ja miniän oli rynnättävä paikalle tyynnyttelemään ja puuta palauttamaan. Anoppini pelmahteli punaisessa jouluesiliinassaan hellan ja kuusen väliä, levitteli käsiään, papatti ja matki asennoillaan kuusen muotoa, kurkottaen yhdellä kädellä taivaisiin ja vääntäen alaruumistaan toisaalle.
Kuusta ei koskaan kuitenkaan palautettu. Ja aina se sai koristeensa. Anoppini peitteli puun aukkoja tai muita puutteita erilaisilla koristeviritelmillä, joiden tehosta en ollut ihan varma – korjasivatko ne vai korostivatko ne näitä kuusien pahimpia puolia.
Appiukkoni ei ole enää kuusta hakemassa, eikä anopista ole miniälleen soittajaksi. Katsotaan, josko hän jonkun kuusenkoristeen saisi autettuna laitetuksi.
He ja heidän sukkakuusensa ovat kuitenkin pysyvästi osa omaa jouluani, omia joulumuistojani. Käydessäni Muuralassa tällä viikolla lähestyvä joulu ja muisto appiukosta saivat minut ajamaan Hong Kongin tavaratalon etupihalle. Siellä olikin jo komea pino kuusia, sadoittain sukitettuna. Jospa hakisi sieltä yhden. Kantaisin kotiin, appivanhempieni pojalle tuliaiseksi. Kokisimme ikävää, ehkä nauraisimmekin hieman.
Inka Hetemäki