Me tiedämme hyvin vähän kauniaislaisten reaktioista itsenäisyysjulistukseen joulukuussa 1917. Mutta yhdestä ilonilmauksesta voi tässä varmuudella kertoa, siitä kertoi aikoinaan koulutyttö Hillevi Heinrichs joka oli silloin mukana. Kauniaislaiset kokoontuivat rautatieasemalle ja peittivät maalilla asemarakennuksessa olevan venäjänkielisen nimen – nimen lopusta sen alkuun tunteakseen vapauden todeksi!
Mutta talvesta 1918 ei tullut ilon aikaa. Kauniaisissa oli varauduttu levottomuuksiin perustamalla syksyllä 1917 Grankulla Skyddskår, Kauniaisten suojeluskunta. Se muodosti Espoon suojeluskuntaan kuuluvan komppanian. Kauniaisissa toiminta jaettiin viiteen alueeseen, kolmeen rautatien pohjoispuolella ja kahteen sen eteläpuolella. Maamme suojeluskuntatoiminnasta tuli itsenäinen tammikuussa 1926.
Kauniaisissa oli myös oma, 26.10.1919 perustettu Lotta Svärd -yhdistys. Kaikki Lotta Svärd -yhdistykset ja suojeluskunnat lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Talvella 1918 Kauniaisissa ei ollut taisteluja, toki laukaustenvaihtoa ”valkoisten” ja ”punaisten” välillä. Viimeksi mainitut kuuluivat etupäässä Espoon punakaartiin. Siellä oli enemmän ristiriitoja eri väestöryhmien välillä kuin vasta perustetun huvilayhdyskunnan asukkaiden keskuudessa. Kauniaisissahan ei ollut esimerkiksi teollisuutta.
Kauniaislaiset olivat odottavalla kannalla ja mukautuivat punaisten vallan alla uusiin määräyksiin, kuten erityisiin passeihin junamatkoille Helsinkiin. Grankulla samskola suljettiin ja oppilaskotilapset lähetettiin kotiin. Punakaarti muutti koulurakennuksen sairaalaksi ja sijoitti päämajansa naapurihuvilaan, Villa Odenwalliin, josta perhe Odenwall oli muuttanut pois.
Aseita etsimässä
Talvella punaiset kävivät suuressa määrässä huviloita pääasiassa aseita etsimässä. Sotilasaseita, joita he olivat saaneet venäläisiltä sotilailta, ei ollut riittävästi. Erilaiset kokoontumiset nähtiin mahdollisina salaliittoina, kuten esim. kotikonsertti Vallmogårdissa, jonka vieraat vietiin kuulusteltaviksi ja päästettiin vapaaksi vasta myöhään illalla.
Yhdyskunnan perustaja, pankinjohtaja Janne Thurman kertoo muistelmissaan, ettei hän saanut matkustuslupaa Helsinkiin ”koska hänellä ei ollut sinne mitään asiaa, sillä pankithan oli suljettu”. Hän asui sitten eri huviloissa ja piiloutui viimeisinä sotaöinä huhtikuussa metsään, risumajaan lähelle huvilaansa (nykyisin Villa Wulf).
10. huhtikuuta marssivat saksalaiset sotilaat Kauniaisiin. He tulivat jalkaisin ja ratsastaen Hangosta, Bembölen suunnasta. Punaiset olivat ottaneet haltuunsa veturit estääkseen junaliikenteen, mutta resiinoilla voitiin liikkua pienissä ryhmissä. Pienehkö, noin 50 miehen joukko-osasto asettui Kauniaisten asemalle ja heille järjestettiin siellä juhlat. Thurman huomasi ihmeekseen, että saksalaisten kartat olivat vanhentuneita. Kauniaista ja teitä ei ollut edes merkitty! Mutta saksalainen päällikkö, kenraali von der Goltz sai yösijan Alvar Bergrothin huvilassa (nyk. Maisterintie 7) ja eteneminen jatkui rautatietä pitkin kohti Helsinkiä. Siellä valkoisten joukot järjestivät voitonparaatin 16. toukokuuta 1918.
Erik Heinrichsista tuli kenraali
Hanna ja Axel Heinrichsin kodissa Kauniaisissa oli huoli perheestä, maasta ja tulevaisuudesta kasvanut usean vuoden ajan aina vain suuremmaksi. Perheen kahdeksasta lapsesta neljä poikaa oli salaisessa, sotilaallisessa koulutuksessa Saksassa. He olivat ”vuonna 1915 liittyneet jääkäripataljoonaan”. Talveen 1918 asti perhe tiesi hyvin vähän heidän kohtalostaan. Jääkärikoulutuksen, johon kuului myös osallistuminen ensimmäisen maailmansodan taisteluihin saksalaisten puolella Venäjää vastaan, piti antaa Suomelle sotilaallista kokemusta. Maallamme ei ollut siihen aikaan armeijaa, mutta 18. helmikuuta 1918 antoi senaatti asetuksen yleisestä asevelvollisuudesta ja keväällä valkoisten kokonaisvahvuus nousi 60 000 mieheen.
Heinrichsin perheen huvilaan tehtiin monta kotikäyntiä syksystä 1916 kevättalveen 1918. Ensin asialla oli salainen venäläinen poliisi, sitten punaiset, jotka halusivat tietää, missä perheen neljä poikaa olivat. Kaikki selvisivät hengissä taisteluista alhaalla Baltiassa ja myöhemmin sisällissodasta Suomessa. Pojista yhdestä, Erik Heinrichsista, tuli myöhemmin Suomen armeijan kenraali ja yksi Mannerheimin kaikkein lähimmistä miehistä.
Talvella 1918 kauniaislaisia järkytti suuresti arkkitehti Vilho Penttilän murha. Kahdeksan punakaartilaisen muodostama partio etsi 12. helmikuuta 1918 hänen Lippajärvellä sijaitsevan kotinsa läpikotaisin. Kun aseita ei löytynyt, hänet vietiin jalkaisin läpi Kauniaisten ”lisäkuulusteluihin”. Lindstedtintiellä partio ampui hänet. Tapahtumien kulku on dokumentoitu ja mm. kopiot kuulustelupöytäkirjoista on lahjoitettu Kauniaisten paikallishistorialliseen arkistoon Villa Junghansissa. Ne kahdeksan miestä tunnistettiin myöhemmin keväällä ja kesällä 1918 eri vankileireillä.
Fasaaninpolun ja Kylätien kulmassa, lähellä Kauniaistentietä, kasvaa tammi. Tammen juurella on muistokivi ja sen metallilaatassa teksti: Vapauden tammi istutettu sisällissodan jälkeen keväällä 1918.
Kaupungin pöytäkirjoissa on muutamia lakonisia merkintöjä, jotka koskevat sisällissotaa paikkakunnalla. 11. huhtikuuta §:ssä 3 ”Hallintokunnalle annettiin sen omaisuuden, erityisesti hevosten, valvonta ja hoito, jonka Punakaarti on jättänyt paikkakunnalle, kunnes niiden omistajat ilmoittautuvat” ja §:ssä 5 myönnettiin varoja tilapäistä sairaalaa varten. 15. huhtikuuta §:ssä 2 myönnettiin palkkaa valkokaartin kautta niille ihmisille joiden oli pakko olla pois päivätyöstään, mutta olivat ”tarpeellisia ylläpitämään järjestystä Kauniaisissa”. Viimeinen merkintä on 8. toukokuuta §:ssä 8 ”Läpimarssin joukkojen ja henkivartioston muonittamiseen, samoin kuin vangeille, 2 000 mk”. Yhdyskuntavaltuuston kokoukset pidettiin yleensä Grankulla samskolassa tai asemarakennuksessa. Pöytäkirjat ovat käsinkirjoitettuja, sidottuja ja niitä säilytetään kaupungintalolla. Kauniaisilla ei vielä ollut omaa paikallislehteä – asiasta keskusteltiin yhdyskuntavaltuustossa myöhemmin syksyn aikana. Se, mitä oli kerrottavaa, levisi asukkaiden keskuudessa.
Espoon museossa, WeeGee-talossa Tapiolassa, on 21.10. asti näyttely nimeltä Särkynyt elämä, joka kertoo sisällissodasta Espoossa ja Kauniaisissa. Mukana on myös jotain aineistoa Villa Junghansin arkistosta. Näyttely on erittäin hyvin järjestetty ja tekstit on sekä suomeksi että ruotsiksi.
Käännös: Sirkku Vepsäläinen