EU:ssa valitaan tämänvuotisissa vaaleissa 720 edustajaa 27 jäsenvaltiosta uuteen parlamenttiin. Suomella on parlamentissa 15 paikan kiintiö.
Äänestysprosentti nousi edellisissä vaaleissa niukasti yli 50 prosentin koko EU:ssa. Erot maiden välillä ovat suuret, ja Suomi on keskiarvon alapuolella.
Belgian ja Luxemburgin tapaisissa maissa on äänestysvelvollisuus, joka nostaa vaalien äänestysprosenttia. Muuten näyttää kansojen kiinnostus vaaleihin olevan sangen vaisua. Mutta voiko muutos olla tulossa ja miksi?
Ajatus eurooppalaisesta integraatiosta on vanha, ja sai lisää pontta kammottavan tuhon ja inhimillisen kärsimyksen takia, jonka toinen maailmansota sai aikaan. Sodan jälkeiseen Eurooppaan syntyi keskinäisten taistelujen sijasta eurooppalainen rauhanprojekti vuonna 1951. Tuon jälkeen on tapahtunut paljon.
Unioni on syntynyt valtiorakentamisen kautta, lainsäädäntöelinten ja laaja-alaisen hallinnon, yhteisen valuutan ja vapaan liikkumisen avulla, ja on laadittu selkeät eijäsenistöä koskevat rajoitukset. Jäsenvaltiot ovat siirtäneet päätösvaltaa unionille vapaaehtoisesti, mikä on pienentänyt kansallista täysivaltaisuutta ja lisännyt ylikansallista valtaa. Lyhyesti sanottuna: jäsenmaat ovat pitäneet parempana pitää yhtä kuin jäädä yksin.
Jotta äänestäjät tuntisivat motivaatioita osallistua vaaleihin, edellytetään tunnesidettä unioniin; että päättäminen on tärkeätä ei pelkästään meille Suomessa vaan koko unionissa. Tämä on edelleenjalostus valtionrakentamisesta, jota kutsutaan kansakunnan rakentamiseksi.
Nationalismi edeltää aina kansakunnan rakentamista ja tässä on ongelman ydin. Monelle nationalismi on yksiselitteisesti suomalaisuus, toisille se on moninainen ja ainoastaan pienelle osalle se on eurooppalaisuus. Monikielisyys muodostaa kynnyksen kansakunnan rakentamiselle mutta se ei ole mikään ehdoton este monikulttuuriselle liittovaltiolle kuten esimerkiksi Sveitsille, Belgialle tai Intialle.
Ulkoinen uhka vahvistaa yleensä yhteisöllisyyttä, ja Venäjän aggressiivinen imperialismi vahvistaa mutta myös hieman heikentää yhteisöllisyyttä. Vastustajat väittävät, ettei EU ole demokraattinen, kun he itse asiassa haluavat estää sellaista kehitystä. Vaalit tarjoavat tienhaaran: ketkä vahvistavat ja ketkä heikentävät unionia? Jälkimmäisessä tapauksessa ulkoinen vihollinen hyötyy ja ensimmäisessä tapauksessa EU esiintyy aktiivisena ja voimakkaana toimijana maailmassa.
Ensin mainittu ratkaistaan helpoimmin liittovaltio-ratkaisulla, jossa kansalaisten valitsema parlamentti koostuu kahdesta kamarista: nykyisestä, jossa jäsenvaltioiden koko ratkaisee edustajien määrän, ja ylin kamari, jossa kullakin jäsenmaalla on yhtä suuri edustus. Tällä lailla estetään, etteivät isot jyrää pieniä, mutta pieni maa ei enää yksin voi estää suurta enemmistöä, mikä on nyt mahdollista eräissä tärkeissä kysymyksissä.
Kauniaisten tilanteessa olisi etu, jos hyvinvointialueella olisi kaksi kamaria tuon mallin mukaisesti. Tällöin Espoo ei voisi jyrätä pienen Kauniaisen yli, koska kaikilla on yhtä suuri edustus ylimmässä kamarissa asukasmäärästä riippumatta. Enemmistöpäätökset ovat voimassa molemmissa kamarissa. Ehkä osa äänestäjistä kuitenkin pitää parempana nykyistä tapaa ottaen huomioon, että Keski-Euroopan väki hahmottaa metsän puistoksi ja pitää sen takia tulla suojelluksi. Vasta-argumentti on, että liittovaltio voi olla löyhä ja antaa suuren toimivallan jäsenvaltioiden hallituksille.
Tässä maailmassa, jossa elämme suurten ja vaarallisten valtioiden kanssa, jotka asevoimalla pakottavat naapurimaita alistumaan, on parasta olla yksimielinen ja puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Tarvitsemme vahvan EU:n, emme 27 erillistä toimijaa, jotka ovat helppoja saaliita itäiselle naapurille. Paljon on pelissä, kun vaalit lähestyvät ja kysymys kuuluu: miten me haluamme asioiden olevan?
JAN SUNDBERG
YLEISEN VALTIO-OPIN PROFESSORI EMERITUS,
TOIMITUSNEUVOSTON PUHEENJOHTAJA
KÄÄNNÖS: JUHANI HEIKKILÄ