Martina Harms-Aalto on asunut Kauniaisissa 1971– 1986 ja 1992–2015. Hän oli kaupunginvaltuutettu 2000-2012 ja toimi mm. kaupunginhallituksen varapuheenjohtajana. Nyt muuttokuorma suuntaa takaisin synnyinkaupunkiin Helsinkiin, mutta pakkaamiseen liittyy myös kaihoa…
Olen jättänyt sinut kerran aikaisemminkin. Silloin luulin että olin saanut tarpeekseni ja että jäähyväiset olivat lopulliset. Se tapahtui nuoruuden ylimielisyydellä ja sopivaan aikaan. Tulevaisuus oli valoisa, kaikki oli kaikille mahdollista ja olin astunut Alma Materini kynnyksen yli pääkaupungissa, rakastuneena sekä kaupunkilaisuuteen että nuoreen mieheen, ja oli käytännöllistä muuttaa yhteen ja alkaa kerätä yhdessä muistoja ja taloustavaroita.
Taakseni jätin koko suuren Bensowin puiston, missä asuimme yhdessä entisistä lastenkodeista. Puisto oli siihen aikaan huomattavasti suurempi, eikä lastenkotitoimintaan liittynyt vakavia epäilyjä huonosta hoidosta. Me pelasimme niityllä neljää maalia ja uskoimme, että ne jotka olivat saaneet vastuun hoidosta, olivat arvonsa mukaisia ja moitteettomia. Kuinka väärässä olimmekaan, mutta se ei kuulu tähän.
Taakseni jäi Grankulla svenska folkskola ja muut koulut, mikä niiden nimi sitten myöhemmin olikaan, vuodet monien kaukonäköisten ja joidenkin ei yhtä kaukonäköisten pedagogien käsissä (joista mainitsen vain Svea S:n, koska hän oli tärkein ja luultavasti viisain heistä kaikista), tuntikausien luistelut kentällä sen vieressä, mistä sitten tuli kaupungintalo, kirjasto pankkitalossa, mistä lainasin aikuisten kirjoja vaikka tuskin yletyin tiskille (ja jossa kirjastovirkailijat vain yhden kerran sanoivat, että minun pitäisi kysyä jonkun aikuisen mielipidettä – silloin lainaustiskillä oli Henry Millerin Kravun kääntöpiiri ja minä olin kahdentoista), Varukan munkit, Fazerin lihapiirakat, Paperin tädit, käsityötunnit Klostretissa,ja ne lukemattomat kerhot, jotka aloitimme ja jotka kuolivat itsestään, koska oli hauskempaa kirjoittaa sääntöjä kuin vetää toimintaa… Ja musiikki. Kaikki se musiikki.
En usko että kaipasin sinua, elämäni toista kotikaupunkia, kertaakaan vuosien 1985 ja 1992 välillä, kunnes tuli aika palata. Paluu oli kuitenkin mukava. Oli helpotus kun ei enää tarvinnut kantaa kahta lasta ja vetää suurta mustaa koiraa kolmanteen kerrokseen vaan sai asua ylellisesti maan tasalla. Oli puisto ja puistotäti (eläköön Gunilla ja kaikki hänen kollegansa kaikkina aikoina) ja neuvola ja terveysasema, ja kaikki oli lähellä ja kaikki tunsivat toisensa, ja silloin kun ei tuntunut ahdistavalta että näin oli, niin tuntui turvalliselta ja hyvältä kaiken sen hyvän takia, mitä pieni yhdyskunta voi tarjota.
Neuvolakäyntejä tarvittiin monta ja lasten lukumäärä kasvoi muuton jälkeen 100 %, ja kaikesta siitä mitä kaupunki heille tarjosi, voi olla vain ällistynyt. Ja kiitollinen. Yhtäkkiä eräänä päivänä sitä sitten tulikin asettuneeksi ehdolle ja mahdollisesti valituksi osallistumaan ja johtamaan kaupungin toimintaa. Se oli ehkä päähänpisto, mutta se onnistui ja siitä tulikin pitkä ja opettavainen tarina. Tärkeydestä nähdä kokonaisuuksia (se vei kauan). Vaikeudesta tasapainotella nopeasti toivomansa muutoksen ja demokratialle luonteenomaisen hitauden välillä, mikä on sen paras vakuutus ja sen suurin uhka. Diplomatian tärkeydestä myös silloin kun haluaisi vain luovuttaa ja lähteä kotiin (se oli myös vaikeinta, ja mahdollisesti reputin sen kurssin). Siitä miten monta virkamiestä tekee töitä väsymättä ja kaupungin paras mielessään, ja kuinka harvoin he saavat kunnollisen kiitoksen tai ystävällisen kannustuksen. Ryhmädynamiikasta ja sen puutteesta. Aika paljosta yhdyskuntatekniikkaa (tiedätte keitä olette, kiitos kaikesta, eniten Mariannalle). Siitä miten kieli on avain suurimpaan osaan asioita, ja miten kielestä joskus tulee politiikkaa tavalla joka ei ole hyväksi ajan mittaan kenellekään. Mutta että kansalaisoikeudet ovat aina juuri sitä mitä ovat, vaikka onkin niitä, jotka haluavat saada ne näyttämään kohtuuttomilta etuoikeuksilta. Miksi, sitä en ole koskaan ymmärtänyt, en tässä kylässä, mutten missään muuallakaan tässä maassa, ei sen puoleen.
Talo, joka rakennettiin parin vuoden päästä, täytti monta unelmaa, vietti monia juhlia ja näki pienten kasvavan ja lähtevän pesästä. Yksi heistä sanoi eräänä päivänä: ”Nyt kyllä haluan hakea kouluun jollakin toisella paikkakunnalla.” Vanhempien oli vaikea nielaista. Mutta motivointi oli hyvä: ”Sillä nyt olen asunut melkein koko elämäni aika pienessä kylässä ja luulen, että maailmani täytyy tulla suuremmaksi.”
” Kaikki ne kokoukset, ihmiset, yhteisöllisyys ja kylä, joka on osoittanut olevansa sen arvoinen, että se saa säilyä ja seisoa omilla jaloillaan… Eikä missään muualla maailmassa lapseni tule kysymään: Äiti, tunnet sä todella KAIKKI jotka asuvat täällä! “
Tämä ei koske kaikkia eikä ole mikään totuus eikä pakko. Mutta se on tunne ja se laajentaa maailmaa. Ja yhtenä päivänä sitä sitten herää ja tietää, että nyt on aika. Pian kaikki ovat lentäneet pois, talo kaikuu tyhjänä ja tulen seisomaan kynnyksellä ja sulkemaan oven viimeistä kertaa. Nyt täällä tulee asumaan joku toinen joka viettää aivan toisenlaisia juhlia, joku toinen joka kulkee sataviisikymmentä vuotta vanhojen lehtikuusilautojen päällä, jotka ovat niin sileitä jalkapohjien alla, joku muu seuraa vuodenaikojen vaihtelua järven rannalla.
Osakeyhtiö josta tuli kaupunki ei enää ole minulle kaiken keskus eikä kotini. Ja tällä kertaa jäähyväiset tapahtuvat kaiholla. Ei siksi, etten olisi valmis tai haluaisi muuttaa. Mutta siksi, että uusien muistojen koti on toinen. Siksi että ymmärrän, että sitä kaikkea mitä olen saanut, en olisi saanut missään muualla. Kokouksia, ihmisiä, yhteisöllisyyttä ja kylää, joka on osoittanut olevansa sen arvoinen, että se saa säilyä ja seisoa omilla jaloillaan. Eikä missään muualla maailmassa lapseni tule kysymään: Äiti, tunnet sä todella KAIKKI jotka asuvat täällä?