Kauniainen on ollut turvapaikka perustamisvuodestaan 1906. Tietenkin tänne tulo merkitsi pakoa havupuuilmastoon mutta haettiin myös turvapaikkaa, jossa elää ja kehittyä.
Ensimmäiset tulokkaat jättivät nokisen ja ahtaan pääkaupungin ja muuttivat länteen. He rakensivat Kauniaista ihanteiden, eivät rahan perusteella. Tavoitteena oli ennen muuta kehittää kulttuurillista suvaitsevaisuutta, ja se näkyy kaupungissa edelleen. Suvaitsevaisuuteen liittyi kosmopoliittista vetoa, jota varsinkin kylpylä tarjosi.
Sanatoriona toimineessa kylpylässä ja Kauniaisten teillä kuuli venäjää, ranskaa ja saksaa kylpylän perustamisvuoden 1910 kesästä aina syksyyn 1917. Vanhoissa lehtiartikkeleissa kerrotaan eleganttien pietarilaisten samoiluista pienen yhteisön kauppoihin rautatieaseman lähistöllä. Elämästä noina aikoina on ylilääkärin poika Carl Mikael Runeberg kertonut kirjassaan Till flydda tider. Kylpylän merkitys venäläisten tapaamispaikkana merkitsi myöhemmin toisenlaista todellisuutta, kun pakolaisvirta Pietarista vei kohti länttä. Paikkahan oli monelle tuttu.
Yksi tunnetuimmista vieraista kylpylän seitsemän ensi vuoden aikana oli Aleksandr Kerenski, joka johti Venäjää helmikuun vallankumouksesta lokakuun kumoukseen vuonna 1917. Hänen vierailuistaan, joita kertyi ilmeisen useita, kertoo samaan aikaan kylpylässä vieraillut Alma Söderhjelm muistelmissaan.
Kerenski oli sosiaalinen ihminen ja hänellä oli varmasti yhteyksiä lähiympäristöön, mm. Grankulla samskolaniin, jossa hän huhtikuussa 1917 piti oppilaille ja opettajille merkittävän puheen vapaudesta. Myöhäissyksyllä 1917 hän pakeni Pietarista. Nähtiinkö hänet hiljaisena ja ulkovaatteissa Kulloon kartanossa Sipoossa talvella 1918? Näin uskoo yksi talon tytöistä Anita Topelius omassa päiväkirjassaan. Hänhän oli nähnyt Kerenskin koulussa! Kerenskin pakomatka länteen kesti kauan. Se päättyi vuonna 1970 hänen kuolemaansa uudessa maailmassa Yhdysvalloissa.
Oli raskas päätös jättää kotimaa Venäjä ja paeta perheen kanssa. Pakoon saattoi liittyä vuosien odotus ennen kuin emigrantti hyväksyttiin yhteisöön. Miltä tuntui ylittää raja reessä yhtäkkiä itsenäistyneeseen Suomeen talvella 1918? Siitä voi lukea venäläisranskalaisen kirjailijan Irene Nemirovskyn kirjoista. Varmasti on myös muita lähteitä, joita kiinnostuneet voivat tutkia.
Pakolaisvirrasta löytyy muita emigrantteja, joiden kohtalo sivuaa Kauniaista. Kun keisariperhe lähti Pietarista 1917, jättivät he hyvästit hyvälle ystävälle hoviministerille ja kreiville Vladimir Freederickszille. Hän pääsi Venäjältä Suomeen ja Kauniaisiin, jossa kuoli 89-vuotiaana 1. heinäkuuta vuonna 1927. Hän asui huvilassa Espoon rajan tuntumassa. Huvilassa asunut Linsénin perhe muutti pienempään taloon samalla tontilla.
Freedericksz oli ensimmäinen, joka haudattiin kunnalliselle hautausmaalle, jonka piispa Max von Bonsdorff vihki käyttöön kesäkuussa 1927. Kaupunki on hoitanut Freederickszin perhehautaa, jossa on suuri luterilainen risti, vuodesta 1987. Tuohon asti haudan hoidosta vastasivat kreivin kaksi tytärtä ja heidän kuolemansa jälkeen Tukholmasta käsin kotiapulainen ja hänen jälkeläisensä.
Kreivi Freederickszin hauta herättää kulkijassa kysymyksiä, mutta antaa vähän vastauksia. Kuka hän oli?
Hän oli ratsuväen kenraali ja Venäjän valtakunnanneuvoston jäsen ja yksi hovin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Hän oli palvellut kolmea keisaria ja oli Nikolai II:n uskottu ja luotettu ystävä, koko keisarillisen perheen ja hovin tuntema vanha herrasmies.
Hänellä oli monia ja arvovaltaisia työtehtäviä. Keisarillisen hovin ministerinä hän huolehti keisarin palatseista, teattereista, talleista ja maaomaisuudesta. Hän tunsi kaikki hovin tavat ja salaisuudet, mutta ei sotkeutunut juonitteluihin. Hän pysyttäytyi kaukana Rasputinista ja keisarin hyvästä ystävästä Anna Vyrubovasta. Kreivin sanottiin olleen rehellinen ja lahjomaton.
Freedericksz oli hyvin varakas. Hän omisti Pietarissa 12 kiinteistöä, Touvilan maatilan ja 3500 hehtaaria Pyhäjärvellä Karjalankannaksella. Hän myi tilan Karl Otto Fazerille vuonna 1918. Sen päärakennus tuhoutui tulipalossa talvisodassa 1940. Palossa tuhoutui myös suuri muotokuvakokoelma. Tuon takia Freederickszin nimi pyyhkiytyi muistoista.
Freedericksz oli Suomen kansalainen. Suku oli kirjattu (1853) Ritarihuoneelle, mutta sammui kreivin ja tytärten kuolemaan. Hän puolusti asevelvollisuuslakia ja maanpakoon ajettuja maanmiehiä. Hoviministerinä hän vastaanotti helmikuun 1899 adressin. Tästä kerrotaan kauniaislaisen professorin Päiviö Tommilan kirjassa Suuri adressi. Myöhemmin hän otti vastaan kansainvälisen kulttuuriadressin, jota oli ehdottanut kirjailija Konni Zilliacus. Molemmissa adresseissa vedottiin Suomen lakien noudattamiseen.
Tiedämme, ettei keisari ottanut vastaan valtuuskuntia, mutta lähetti hoviministerin mukana terveiset, ettei ollut pahoillaan heistä.
Hoviministerille keisarin eroilmoitus 15. maaliskuuta 1917 Pskovissa merkitsi raskasta päivää. Eroilmoituksen vahvisti vapisevalla käsialalla Freedericksz. Keisari toivoi, että Freedericksz matkustaisi Krimille, mutta Freedericksz kääntyi kohti Pietaria, jossa hänet heti vangittiin ja jossa häntä pidettiin vankina useita vuosia.
Hänen vaimonsa kuoli 1919. Vaimo on ainoa perheestä, jota ei ole haudattu perhehautaan Kauniaisiin. Kauniaisten haudassa ovat kreivi, hänen kaksi tytärtään ja vävy. Lasten ja vävyn maalliset jäännökset tuotiin hautaan Ruotsista Danderydistä, jonne perhe oli paennut. Danderydistä tuli myöhemmin Kauniaisten ystävyyskaupunki.
Fredericksz pääsi Suomeen vuonna 1925 ja vieraili ilmeisesti kylpylässä saamassa lääkärinhoitoa. Vanha vieraskirja olisi nyt tärkeä dokumentti, mutta se on hävinnyt.
Vladimir Freedericksz päätti asettua asumaan rauhalliselle pienelle paikkakunnalle naimattoman tyttären Emman ja kotiapulaisen Pelagian kanssa. Kuka tunsi heidät? Mitä upeissa palatseissa suurellisiin juhliin tottuneet ihmiset kaipasivat?
Leskikeisarinna Dagmarin osanottosähke Kööpenhaminasta hoviministerin hautajaisiin Kauniaisissa voidaan nähdä viimeisenä tervehdyksenä hovielämältä, joka päättyi talvella 1917.
Artikkelit perustuvat Clara Palmgrenin esitelmään Kauniaisten musiikkijuhlilla lokakuussa 2019. Toinen osa julkaistaan tammikuussa.
KÄÄNÖS: JUHANI HEIKKILÄ