Kauniaisissa eräänä arkipäivänä vuonna 2015. Aamu alkaa sateisena, ilma on kuitenkin lämmin. Uutiset kertovat karua todellisuutta maailmalta ja Suomesta. Pääuutisen paikasta kilpailevat inhimillinen ja taloudellinen hätä.
Ajatukset jäävät kiertämään hätää ja puutetta. Tahtomattaankin miettii, miten ja mihin tämä kaikki tulee vaikuttamaan. Tuntuu mahdottomalta karistaa harteilta tunnetta yksilön pienuudesta ja riittämättömyydestä.
Aamu on yksi muiden joukossa. Se alkaa kauniaislaisissa kodeissa, virastoissa ja erilaisissa kohtaamispaikoissa keskusteluina siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja mitä itse kukin voisi tehdä. Keskustelijoina on ihmisiä, jotka asuvat täällä, hoitavat virkaa täällä, työskentelevät täällä. Nämä samat ihmiset käyttävät lukemattomia tunteja muiden hyväksi. He huolehtivat, että kaupunkiin muuttaneet uudet pakolaiset tuntevat itsensä tervetulleiksi, että heille on tarjota koti ja että heillä on vaatteita.
Jotkut näistä ihmisistä pitävät huolen siitä, että toisen perheen lapsi pääsee päivittäin päiväkotiin. Yhdet keräävät lahjoitustavaraa, toiset antavat apuaan kuulevana korvana tai kannattelijana. Jotkut ulkoilevat säännöllisesti monen vuoden takaa tutun vanhuksen kanssa. Ja jos ilma ei suosi ulkoilua, nämä ystävykset saattavat piipahtaa vaikka Ateneumissa. Joku lähtee muuttoavuksi, joku toinen vie kyytiä tarvitsevan kauppaan. Tänä sateisena, mutta lämpimänä aamuna ajatus yksilön riittämättömyydestä saa uutta perspektiiviä, kun asiaa oikein miettii. Ovatkohan nämä ihmiset itse ymmärtäneet, miten paljon he jo tekevät?
Kuinka monen ihmisen elämään he jo vaikuttavat? Totuuden siemen itää ajatuksessa, että yksin ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta yhden ihmisen maailman voi saada muuttumaan.
Elina Vainio, toiminnanjohtaja, Granin lähiapu ry