Kauniaista eivät kansoittaneet pelkästään huvilanomistajat. Rudolf Rannikon vuonna 1946 julkaistussa kirjassa Kauniaisista annetaan kauppalan, vuodesta 1920 alkaen, toimitsijoiden ammattinimikkeistä ja sosiaalisesta rakenteesta hieno kuvailu.
Toki oli johtajia ja insinöörejä, lääketieteen lisensiaatteja ja filosofian maistereita, mutta myös suuri määrä rakennusmestareita, puuseppiä, kivityömiehiä ja puutarhureita. Rannikon kirjan kuvauksista puuttuvat kuljettajat. Alati kasvanut autokanta vaikutti jo 1920-luvulla, että ihmiset elättivät itsensä taksin tai bussin kuljettajina.
Autokannan kasvu oli riippuvainen toimivasta tiestöstä. Kun Kauniainen perustettiin vuonna 1906 tarjosi rautatie (valmistunut 1903) tärkeän liikenneyhteyden. Ihmiset, tavarat ja rakennustarvikkeet kuljetettiin sitä pitkin. Muutamia vanhoja, vaatimattomia teitä kulki Espoon ja Kauniaisten välillä. Eteläisestä Espoosta johti yksi tie, joka on edelleen olemassa (Asematie), ja joka kulki nykyisen keskustan läpi Bembölen suuntaan. Pohjois-Kauniaisissa löytyy edelleen Vanha Turuntie. Se oli suuren Rantatien (Kuninkaantien) haara suurelta Rantatieltä aina Bembölestä etelään, ja sitä tarvittiin ennen muuta liikenteelle Espoon rantaan ja vastikään perustettuun Helsinkiin 1500-luvulla. Tie on historiallisesti hyvin vanha.
Huviloiden rakentamisen takia tehtiin pieniä teitä eri suuntiin Kauniaisten sisällä. Ne olivat kapeita ja enimmäkseen hevosvaunujen käytössä. Ne kuljettivat rakennustarvikkeita. Tiet olivat vaikeakulkuisia ensimmäisille autoille, koska tiet olivat oikeastaan kaksi enemmän tai vähemmän syvää renkaanjälkeä. Teiden ylläpito ja teiden rakentaminen on tullut ajan mittaan koko ajan kalliimmaksi Kauniaisille.
Ensimmäiset taksit ilmestyivät Kauniaisten rautatieasemalle jo 1920-luvulla. Niitä voitiin myös tilata puhelimitse, eivätkä kauniaislaiset epäröineet soittaa kotiin myöhään illalla kyydin takia. Kaikki tunsivat toisensa. Tilaajan ei tarvinnut kertoa osoitettaan. Usein riitti sukunimi. Sama koski vieraita, jotka olivat tulossa Kauniaisiin ja aloittivat puhelun kysymällä, missä Helsingintie 15 on, mutta saivat vastakysymyksen: kenen luo olette menossa.
Linja-autoliikenne alkoi 1931 ”kun bussiliikenteelle annettiin toimilupa linjalle Kauniainen-Helsinki” (Rannikko sivu 64).
Kauniaislaisille kaupungin pohjoisosissa bussiliikenne oli hyvin tervetullut, jos esimerkiksi asui lähellä Vanhaa Turuntietä. Sieltä oli pitkä matka Kauniaisten keskustaan ja kauppoihin, pankkiin, postiin tai rautatieasemalle. Jos oli tulossa Helsingistä, tiedettiin, kun bussi kääntyi Turuntieltä (rakennettu 1936) Punaisen huvilan kohdalla, että oltiin Kauniaisissa. Punainen huvila on aikoja sitten purettu. Se oli sairaanhoitajien lepokoti, mutta vierashuonetta käyttivät yöpymisiin myös helsinkiläiset hiihtäjät. Bussi jatkoi kohti Kauniaisten urheilukenttää ja kahluuallasta, joka oli samalla paikalla kuin nykyinen uimahalli. Sieltä matka jatkui Bembölentietä ja Asematietä pitkin keskustaan kääntöpaikalle. Siellä oli pieni postitalo heti vanhan rautatieylikäytävän pohjoispuolella. Postitalo purettiin kun rautatien alitunneli rakennettiin vuonna 1965, mutta nimi Postitori jäi hämmentävästi jäljelle. Posti ei ole ollut siellä talon purun jälkeen. Varuboden rakennettiin 1940. Kun taksien määrä kasvoi perustettiin taksiasema kioskin lähelle nykyisen kirkon alapuolelle.
Kauniaisten reittejä rakennettiin toisinaan uudestaan. Se seurasi väestönkasvua joka räjähti 1960-luvulla. Muuta tuhat uutta asukasta asettui asumaan uusiin taloihin muun muassa Kasavuoren alueella. Kauniaislaiset olivat olleet hyvin tyytyväisiä vanhojen aikojen bussipalveluun. Joskus bussi otti ihmisiä kyytiin pysäkkien välillä, kun vain heilautti kättä merkiksi. Paketin saattoi saada kuljetettua ja vietyä eri pysäkeiltä. Jos kyyditettävä nukahti, bussikuski herätti matkustajan kotipysäkillä. Bussia käytettiin lumiaurana silloin, kun kauppalan oma lumiaura ei ehtinyt apuun äkillisten lumimyräköiden aikana. Toinen aura kiinnitettiin tiukasti bussin takaosaan ja tuolla lailla bussi ajoi edestakaisin tiellä.
Bussikuskina oli Kaarlo Kallio (1890-1967). Perhe vastasi bussifirmasta lähes 40 vuotta, aina vuoteen 1972.
Vanhat kauniaislaiset muistavat Kallion tallirakennuksen Palokunnantiellä, VPK:n naapurissa, ja ehkä myös sen toisen Vallmogårdin alapuolella Helsingintiellä. He muistavat bussien värityksen: harmaa alhaalla, punainen katto ja keltainen raita kyljessä. He muistavat, että matka Helsinkiin kulki Viherlaakson ja Pitäjänmäen kautta Mannerheimintielle, ja että päätepysäkki oli vanhalla linja-autoasemalla, joka oli avoin tori, jolla oli kymmeniä vinosti rakennettuja laitureita lännen suuntaan kulkeville busseille. Asemalla saattoi olla purevan kylmää ja tuulista tai pätsinkuumaa, kun Kauniaisten-laiturilla odotettiin bussin lähtöä. Nykyisin moni busseista lähtee reiteilleen maan alta Kampissa, vanhalta Simonkentältä.
Kallion linja-autot ajoivat Kauniaisten pohjoispuolella. Kauniaisten eteläpuolella ei vielä 1950-luvulla ollut kunnon maanteitä, jotka johtivat suoraan Helsinkiin. Mutta keskustan hiekkakentältä, nykyisen kaupungintalon kohdalla, oli yhden linjan lähtöpaikka. Harmaat bussit lähtivät kohti Mankkaata ja ehkä Jorvaksentielle, joka rakennettiin 1930-luvulla. Tämä tie tietenkin johti Helsinkiin, mutta sitä pitkin pääsi myös merenrantaan ja Westendiin sekä Haukilahteen.
Kun niin kutsuttua Tarvontietä alettiin rakentaa 1950-luvulla, avattiin myös liittymä Kauniaisiin. Autot ja linja-autot alkoivat käyttää sitä nopeana yhteytenä Helsinkiin ja Helsingistä. Nykyisin Helsingin seudun liikenne huolehtii bussiliikenteestä, jota juuri Kaarlo Kallion yritys aikoinaan hoiti.
Nykyisin monet linjat ajavat Kauniaisten läpi eri suuntiin.
Onko sinulla muistoja Kallion busseista? Ota yhteyttä: clara.palmgren@kolumbus.fi
KÄÄNNÖS: JUHANI HEIKKILÄ